Arto Teronen (oik.) haastattelee formula 1 -kuljettaja Nigel Mansellia Jacarepaguan radalla Rio de Janeirossa vuonna 1988. © Juha Tamminen

Urheilujournalismin ominaispiirteet

Kullakin journalismin lajilla on ominaispiirteitä. Urheilujournalismi on eräänlainen journalismin hybridi, jossa useiden muiden journalismin lajien käytänteet sulautuvat yhteen. Se on sekoitus muun muassa uutis-, talous-, tiede-, kulttuuri- ja viihdejournalismia.

Urheilujournalismin roolia yhteiskunnassa voidaan tarkastella tiedonvälityksen, viihteen, symboliviestinnän ja sosiaalisen kontrollin näkökulmasta. Oletuksena on, että urheilujournalismi palvelee vastaanottajaansa ainakin neljällä tavalla: välittämällä tietoa, tarjoamalla tunne-elämyksiä, luomalla urheilun symbolimerkityksiä ja muokkaamalla mielipiteitä.[1]

Urheilujournalismia ei voida ankkuroida tiukasti faktapohjaiseen journalismiin, mutta ei myöskään yksiselitteisesti journalismin viihdelohkoon. Se täyttää molemmille lohkoille tyypillisiä tehtäviä. Urheilujournalismin ominaispiirteet hahmottuvat, kun tarkastellaan alan lähdekirjallisuutta hyödyntäen sitä, millaisia määreitä urheilujournalismin urheiluun ja journalismiin liitetään.[2] Ensin esitellään lukuisista bibliografian sisältämistä lähteistä kuvioksi koottu tiivistys urheilujournalismin urheilusta ja tämän jälkeen lähestytään alalle tyypillisiä journalistisia ominaispiirteitä.

URHEILUJOURNALISMIN URHEILU ON

Urheilujournalismin urheilu on -teksti graafina

Urheilujournalismin urheilu on -teksti graafina

Nationalistista ja etnosentristä.

Aihevalinnoissa ja tarkastelussa korostuvat kansallismielisyys ja ”omien” urheilijoiden seuraaminen.

Maskuliinista.

Miesten osuudet ovat naisia suurempia niin urheilujournalismin kohteina, tuottajina kuin kuluttajinakin. Sukupuolten väliset erot ovat kaventuneet, mutta edelleenkin urheilumediassa on alueita, joissa naisten asema on voimakkaasti miehille alisteinen. Esimerkiksi soveltuu naisten joukkuepalloilulajien medianäkyvyys.

Viihteellistä, kaupallista ja medioitunutta.

Esimerkiksi Suomessa jääkiekon miesten kansallinen pääsarja, Liiga, on viihteellinen urheilutuote, jolle sponsorit ja media ovat välttämättömiä tuotannon osatekijöitä.

Tuloksiin ja menestyjiin keskittyvää.

Huippu-urheilussa numerot määrittävät paremmuutta ja urheilujournalismin keskiössä ovat menestyjät. Eniten arvotetaan kansainvälistä menestystä, mikä mahdollistaa myös pienempien lajien medianäkyvyyden.

Huippu-urheiluorientoitunutta, kaavamaista ja valtalajeihin keskittyvää.

Uutisointi pyörii yleisökysyntää seuraten pääosin samojen urheilutapahtumien ja -sarjojen ympärillä. Laaja-alaisen liikunnan ja pienenpien lajien osuus uutisoinnista on vähäinen.

Kansalliset perinteet huomioivaa.

Esimerkiksi yleisurheilun asema on pysynyt melko vakaana, vaikka harrastajamäärät ovat pudonneet ja suomalaisurheilijoiden kansainvälinen menestys hiipunut.

Televisioviihteeksi soveltuvaa.

Urheilujournalismi keskittyy lajeihin, jotka soveltuvat televisioviihteeksi. Tämä koskee koko urheilujournalismin kenttää, sillä muut viestintävälineet uutisoivat television katsotuimmista urheilutapahtumista.

Henkilökeskeistä ja henkilöiden välistä.

Media seuraa urheilijoita ja muita urheilutoimijoita luoden urheilutapahtumien sankarit ja konnat.

Urheilu on suosituimpia globaalin viihdeteollisuuden ja populaarikulttuurin alueita. Stadionit täyttyvät ja mediayleisöt kerääntyvät vastaanottimien äärelle, minkä seurauksena urheiluilmiöistä raportoivaa journalismia kulutetaan runsaasti. Suuren suosion ja viihteellisen luonteensa myötä urheilujournalismiin on kohdistettu paljon kritiikkiä.

Useimmat urheilujournalismiin liitetyt stereotypiat ovat heikkouksia. Näihin lukeutuvat kritiikittömyys, epäanalyyttisyys ja uutisoinnin rajautuminen kapea-alaisesti urheiluyhteisöllisten kehysten sisälle. Urheilutoimittajia on arvosteltu siitä, etteivät he harjoita tutkivaa journalismia tai pohdi ajankohtaisten aiheiden yhteiskunnallisia yhteyksiä, vaan tukeutuvat virallisiin lähteisiin ja välittävät heille kohdistettua informaatiota eteenpäin. Superlatiivien sarjatulella urheilusuorituksia hehkuttelevien toimittajien on todettu liioittelevan ja dramatisoinnin pursuavan yli. On sanottu, että mikäli journalismi olisi tavaratalo, urheilujournalismi olisi sen leluosasto.

Laura Arffman ja Simo Leinonen

Ylen urheilutoimittajat Laura Arffman ja Simo Leinonen tekemässä lähetystä Rukalla hiihdon maailmancupin osakilpailussa 27.11.2015. Meneillään on sprinttihiihdon karsinta. © Tomi Hänninen

Kritiikin juuret paikannetaan monesti alan syntyhistoriaan: varhaisimmat urheilutoimittajat nousivat urheiluliikkeen sisältä, käytäntö toimi alan korkeakouluna ja toimittajat olivat kohteensa edessä kontillaan. Tällaisen urheilupaatoksen ajat ovat kuitenkin kaukana takana. Urheilutoimittajat ovat ottaneet etäisyyttä raportoinnin kohteeseen ja nykyisin iso osa heistä työskentelee journalisteina siinä missä muidenkin alojen toimittajat. Esimerkiksi urheilun vilppi- ja häirintätapaukset sekä muut väärinkäytökset raportoidaan näkyvästi – ennen kaikkea, jos ne antavat aihetta skuuppeihin tai massoja kiinnostaviin puheenaiheisiin. Myös urheilutapahtumien ihmisoikeus- ja ympäristökysymyksiä tarkastellaan aiempaa kriittisemmin.

Toisaalta on myös syytä muistaa, että monet urheilutoimittajat operoivat osana mediaurheilun tuotantokoneistoa. Mediatuotannon omistus vaikuttaa mediaesitysten sisältöihin, siis siihen, millaiset aiheet, diskurssit ja representaatiot pääsevät kiertämään julkisuudessa.[3] Kun esimerkiksi televisioyhtiö maksaa miljoonia tietyn urheilutapahtuman lähetysoikeuksista, raamittaa se väistämättä toimittajien työnkuvaa. Etenkin kaupallisissa yhtiöissä työskentelevien toimittajien tehtävänä on paketoida urheilutuotteet mahdollisimman laajaa katsojakuntaa kiinnostaviin viihdekääröihin sen sijaan, että he asettaisivat tapahtumia yhteiskunnallisiin kehyksiin. Jännitteiden luominen ja urheilusuorituksien kritisoiminen on tervetullutta, mutta itse tuotetta ei saa kyseenalaistaa, yhteiskunnallisten epäkohtien tonkimisesta puhumattakaan. 

Petri Pasanen ja Jari Litmanen

C Moren studioisäntä Petri Pasanen (vas.) ja kommentaattori Jari Litmanen. © C More / Onni Ojala

Lehdistössä ja julkisen palvelun yleisradioyhtiössä työskentelevillä toimittajilla on vapausasteita enemmän, mutta niidenkin toimituksissa monien työ on rutiininomaista raportointia rajallisten resurssien puristuksissa. Klikeillä mittaroitu tai muilla perustein määritelty yleisökiinnostus ohjaa aihevalintaa, työtapoja ja juttujen sisältöjä. Urheiluyhteisöllisten kehysten ulkopuolelle kurotetaan harvoin ja tutkiva journalismi on vähäistä.[4]

Urheilutoimittajana aiemmin työskennellyt Antti Pärnänen [5] on sivaltanut Journalisti-lehden näkökulmassaan, että ”Suomalainen urheilujournalismi ei täytä sivistystehtäväänsä”. Tällä hän tarkoitti ajankohtaisiin esimerkkeihin viitaten sitä, että suomalainen urheilujournalismi ei kykene uskottavissa määrin yhteiskunnallisten kehityskulkujen, syy-seuraussuhteiden ja moniulotteisten kokonaisuuksien raportointiin. Urheilutoimituksissa tälle annetaan usein selitykseksi oletus siitä, etteivät tällaiset jutut kiinnosta kuluttajia. Pärnäsen mukaan kyse on käyttämättömästä potentiaalista, jota ei ole edes kunnolla yritetty. Sekä urheilutoimittajana että urheilujournalismin tutkijana kunnostautuneen Seppo Pänkäläisen ​​​​​[6] mukaan tutkiva journalismi on asiakassuhteiden hoitoon turhan raskas ja tehoton työkalu: ”silloin tällöin tehdyt tutkivan journalismin iskut myyvät huonommin kuin päivittäinen lukijoiden, katsojien ja kuuntelijoiden palveleminen”.

Teemu Pukki

Toimittajia haastattelemassa jalkapalloilija Teemu Pukkia Ateenassa Kansojen liigan Kreikka–Suomi ottelua edeltävänä päivänä 14.11.2018. © Jussi Eskola

Esitetyn kritiikin vastapainoksi urheilujournalismin laatua määritellään harvemmin. Brittitutkija Gavin Weedon kollegoineen [7] on tarkastellut ilmiötä kansainvälisessä tutkimusartikkelissa, jonka tarkoituksena on ollut epäkohtien osoittamisen sijaan tunnistaa, millaisia määreitä sosiologisesti orientoituneet urheilumediatutkijat liittävät laadukkaaseen urheilujournalismiin. Ryhmä analysoi 376 urheilumediaa käsittelevää tutkimusartikkelia ja lisäksi aineistoa täydennettiin muulla urheilujournalismia käsittelevällä kirjallisuudella. Keskeinen tutkimushavainto oli, että aineistossa varsin vähän yksiselitteisesti esitettiin tai ohjeistettiin, millaista on laadukas urheilujournalismi ja millaisin muutoksin laatua voitaisiin parantaa. Tällaisia sisältöjä löytyi ainoastaan 41:stä artikkelista ja useimmiten kyse oli vain yksittäisistä lauseista, joita ei tarkemmin avattu. 

Analyysinsa pohjalta tutkijat nimesivät seitsemän laadukkaamman urheilujournalismin ja parempien toimituskäytäntöjen mukaista ohjetta. Nämä ovat: 1) enemmän ja täsmällisempää kontekstualisointia; 2) kriittisempi ote työhön; 3) tasapuolisempaa, puolueettomampaa ja neutraalimpaa uutisointia; 4) tasapuolisempaa eri lajeista ja urheilijoista uutisointia; 5) tasapuolisempi sukupuolijakauma urheilutoimituksissa; 6) sosiaalisesti vastuullisempaa ja opettavaa uutisointia; 7) journalistista refleksiivisyyttä. Löydöksiä tärkeämpänä tutkijat pitävät kuitenkin niiden vähäistä määrää ja suppeaa määrittelyä. He peräänkuuluttavatkin urheilumedian parissa tutkimustyötä tekeviltä perusteellisempaa laadukkaan urheilujournalismin teoretisointia, jotta urheilujournalismin stereotyyppisille heikkouksille löydettäisiin vastakohdat. [8] [9]

Viitteet

[1] Heinilä, K. 2000. Millainen rooli urheilujournalismilla on yhteiskunnassa? Teoksessa M. Miettinen (toim.) Haasteena huomisen hyvinvointi: Miten liikunta lisää mahdollisuuksia? Liikunnan yhteiskunnallinen perustelu: Tieteellinen katsaus II. Jyväskylä: Likes, 273–284.

[2] Koljonen, K. 2000. Asiamiesten selostuksista ammattilaisten analyyseihin. Helsingin Sanomien urheilujournalismi vuosina 1973–1998. Tampereen yliopisto. Tiedotusopin laitos. Pro gradu -tutkielma.

[3] Kolamo, S. 2018. Mediaurheilu – tunnetalouden dynamo. Tampere: Vastapaino.

[4] Laine, A. & Turtiainen, R. 2018. Urheilujournalismi vallan vahtikoirana? Tapauskohtaisessa tarkastelussa huippu-urheilun muutostyötä käsittelevä uutisointi suomalaisissa sanomalehdissä. Media & Viestintä 41(4), 1. Saatavilla verkossa: https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/77461

[5] Pärnänen, A. 2020. Suomalainen urheilujournalismi ei täytä sivistystehtäväänsä. Journalisti 12.11.2021. Saatavilla verkossa: https://journalisti.fi/nakokulmat/2020/11/nkkulma-suomalainen-urheilujournalismi-ei-tyt-sivistystehtvns/

[6] Pänkäläinen, S. 2021. Urheilujournalismi ja median muutos: Vähemmällä väellä enemmän juttuja useammalle kanavalle. Liikunta & Tiede 58(1), 17–20. Saatavilla verkossa: https://www.lts.fi/liikunta-tiede/artikkelit/urheilujournalismi-ja-median-muutos-vahemmalla-vaella-enemman-juttujauseammalle-kanavalle.html

[7] Weedon, G., Wilson, B., Yoon, L. & Lawson, S. 2016. Where’s all the ‘good’ sports journalism? Sports media research, the sociology of sport, and the question of quality sports reporting. International Review for the Sociology of Sport. 53(6), 639–667. doi: 10.1177/1012690216679835

[8] Weedon ym. 2016.

[9] ks. myös Laine, A. 2019. Urheilujournalismin puutteet helppo löytää, mutta laatua vaikea määritellä. Liikunta & Tiede 56(2), 65–66.

Urheilujournalismin ominaispiirteet © Juha Tamminen Kullakin journalismin lajilla on ominaispiirteita. Urheilujournalismi on eraanlainen journalismin hybridi, jossa useiden muiden journalismin lajien kaytanteet sulautuvat yhteen. Se on sekoitus muun muassa uutis-, talous-, tiede-, kulttuuri- ja viihdejournalismia. Urheilujournalismin roolia yhteiskunnassa voidaan tarkastella tiedonvalityksen, viihteen, symboliviestinnan ja sosiaalisen kontrollin nakokulmasta. Oletuksena on, etta urheilujournalismi palvelee vastaanottajaansa ainakin neljalla tavalla: valittamalla tietoa, tarjoamalla tunne-elamyksia, luomalla urheilun symbolimerkityksia ja muokkaamalla mielipiteita.[1] Urheilujournalismia ei voida ankkuroida tiukasti faktapohjaiseen journalismiin, mutta ei myoskaan yksiselitteisesti journalismin viihdelohkoon. Se tayttaa molemmille lohkoille tyypillisia tehtavia. Urheilujournalismin ominaispiirteet hahmottuvat, kun tarkastellaan alan lahdekirjallisuutta hyodyntaen sita, millaisia maareita urheilujournalismin urheiluun ja journalismiin liitetaan.[2] Ensin esitellaan lukuisista bibliografian sisaltamista lahteista kuvioksi koottu tiivistys urheilujournalismin urheilusta ja taman jalkeen lahestytaan alalle tyypillisia journalistisia ominaispiirteita. URHEILUJOURNALISMIN URHEILU ON Urheilu on suosituimpia globaalin viihdeteollisuuden ja populaarikulttuurin alueita. Stadionit tayttyvat ja mediayleisot keraantyvat vastaanottimien aarelle, minka seurauksena urheiluilmioista raportoivaa journalismia kulutetaan runsaasti. Suuren suosion ja viihteelliseen luonteensa myota urheilujournalismiin on kohdistettu paljon kritiikkia. Useimmat urheilujournalismiin liitetyt stereotypiat ovat heikkouksia. Naihin lukeutuvat kritiikittomyys, epaanalyyttisyys ja uutisoinnin rajautuminen kapea-alaisesti urheiluyhteisollisten kehysten sisalle. Urheilutoimittajia on arvosteltu siita, etteivat he harjoita tutkivaa journalismia tai pohdi ajankohtaisten aiheiden yhteiskunnallisia yhteyksia, vaan tukeutuvat virallisiin lahteisiin ja valittavat heille kohdistettua informaatiota eteenpain. Superlatiivien sarjatulella urheilusuorituksia hehkuttelevien toimittajien on todettu liioittelevan ja dramatisoinnin pursuavan yli. On sanottu, etta mikali journalismi olisi tavaratalo, urheilujournalismi olisi sen leluosasto. Laura Arffman ja Simo Leinonen tekemassa lahetysta Rukalla hiihdon maailmancupin osakilpailussa 27.11.2015. Meneillaan on sprinttihiihdon karsinta. © Tomi Hanninen Kritiikin juuret paikannetaan monesti alan syntyhistoriaan: varhaisimmat urheilutoimittajat nousivat urheiluliikkeen sisalta, kaytanto toimi alan korkeakouluna ja toimittajat olivat kohteensa edessa kontillaan. Tallaisen urheilupaatoksen ajat ovat kuitenkin kaukana takana. Urheilutoimittajat ovat ottaneet etaisyytta raportoinnin kohteeseen ja nykyisin iso osa heista tyoskentelee journalisteina siina missa muidenkin alojen toimittajat. Toisaalta on myos syyta muistaa, etta monet urheilutoimittajat operoivat osana mediaurheilun tuotantokoneistoa. Mediatuotannon omistus vaikuttaa mediaesitysten sisaltoihin, siis siihen, millaiset aiheet, diskurssit ja representaatiot paasevat kiertamaan julkisuudessa.[3] Kun esimerkiksi televisioyhtio maksaa miljoonia tietyn urheilutapahtuman lahetysoikeuksista, raamittaa se vaistamatta toimittajien tyonkuvaa. Etenkin kaupallisissa yhtioissa tyoskentelevien toimittajien tehtavana on paketoida urheilutuotteet mahdollisimman laajaa katsojakuntaa kiinnostaviin viihdekaaroihin sen sijaan, etta he asettaisivat tapahtumia yhteiskunnallisiin kehyksiin. Jannitteiden luominen ja urheilusuorituksien kritisoiminen on tervetullutta, mutta itse tuotetta ei saa kyseenalaistaa, yhteiskunnallisten epakohtien tonkimisesta puhumattakaan. C Moren studioisanta Petri Pasanen (vas.) ja kommentaattori Jari Litmanen. © C More / Onni Ojala Lehdistossa ja julkisen palvelun yleisradioyhtiossa tyoskentelevilla toimittajilla on vapausasteita enemman, mutta niidenkin toimituksissa monien tyo on rutiininomaista raportointia rajallisten resurssien puristuksissa. Klikeilla mittaroitu tai muilla perustein maaritelty yleisokiinnostus ohjaa aihevalintaa, tyotapoja ja juttujen sisaltoja. Urheiluyhteisollisten kehysten ulkopuolelle kurotetaan harvoin ja tutkiva journalismi on vahaista. Esimerkiksi mediaurheiluun erikoistuneet tutkijat Antti Laine ja Riikka Turtiainen [4] analysoivat vuosina 2012–2013 runsaasti julkisuutta saanutta huippu-urheilun muutostyouutisointia (ns. HuMu-ryhma) suomalaislehdistossa ja keskeinen lopputulos oli, etta suomalainen urheilujournalismi on hampaaton urheiluvallan vahtikoira. Aihetta tongittiin yleisaikakauslehtia myoden, mutta urheilutoimittajat tarttuivat siihen kriittisesti vasta, kun epakohtia oli paljastettu muiden toimesta. Urheilutoimittajana aiemmin tyoskennellyt Antti Parnanen [5] puolestaan sivalsi Journalisti-lehden nakokulmassaan, ”Suomalainen urheilujournalismi ei tayta sivistystehtavaansa”. Talla han tarkoitti ajankohtaisiin esimerkkeihin viitaten sita, etta suomalainen urheilujournalismi ei kykene uskottavissa maarin yhteiskunnallisten kehityskulkujen, syy-seuraussuhteiden ja moniulotteisten kokonaisuuksien raportointiin. Urheilutoimituksissa talle annetaan usein selitykseksi oletus siita, etteivat tallaiset jutut kiinnosta kuluttajia. Parnasen mukaan kyse on kayttamattomasta potentiaalista, jota ei ole edes kunnolla yritetty. Seka urheilutoimittajana etta urheilujournalismin tutkijana kunnostautuneen Seppo Pankalaisen [6] mukaan tutkiva journalismi on asiakassuhteiden hoitoon turhan raskas ja tehoton tyokalu: ”silloin talloin tehdyt tutkivan journalismin iskut myyvat huonommin kuin paivittainen lukijoiden, katsojien ja kuuntelijoiden palveleminen”. Toimittajia haastattelemassa jalkapalloilija Teemu Pukkia Ateenassa Kansojen liigan Kreikka–Suomi ottelua edeltavana paivana 14.11.2018. © Jussi Eskola Esitetyn kritiikin vastapainoksi urheilujournalismin laatua maaritellaan harvemmin. Brittitutkija Gavin Weedon kollegoineen [7] on tarkastellut ilmiota kansainvalisessa tutkimusartikkelissa, jonka tarkoituksena on ollut epakohtien osoittamisen sijaan tunnistaa, millaisia maareita sosiologisesti orientoituneet urheilumediatutkijat liittavat laadukkaaseen urheilujournalismiin. Ryhma analysoi 376 urheilumediaa kasittelevaa tutkimusartikkelia ja lisaksi aineistoa taydennettiin muulla urheilujournalismia kasittelevalla kirjallisuudella. Keskeinen tutkimushavainto oli, etta aineistossa varsin vahan yksiselitteisesti esitettiin tai ohjeistettiin, millaista on laadukas urheilujournalismi ja millaisin muutoksin laatua voitaisiin parantaa. Tallaisia sisaltoja loytyi ainoastaan 41:sta artikkelista ja useimmiten kyse oli vain yksittaisista lauseista, joita ei tarkemmin avattu. Analyysinsa pohjalta tutkijat nimesivat seitseman laadukkaamman urheilujournalismin ja parempien toimituskaytantojen mukaista ohjetta. Nama ovat: 1) enemman ja tasmallisempaa kontekstualisointia; 2) kriittisempi ote tyohon; 3) tasapuolisempaa, puolueettomampaa ja neutraalimpaa uutisointia; 4) tasapuolisempaa eri lajeista ja urheilijoista uutisointia; 5) tasapuolisempi sukupuolijakauma urheilutoimituksissa; 6) sosiaalisesti vastuullisempaa ja opettavaa uutisointia; 7) journalistista refleksiivisyytta. Loydoksia tarkeampana tutkijat pitavat kuitenkin niiden vahaista maaraa ja suppeaa maarittelya. He peraankuuluttavatkin urheilumedian parissa tutkimustyota tekevilta perusteellisempaa laadukkaan urheilujournalismin teoretisointia, jotta urheilujournalismin stereotyyppisille heikkouksille loydettaisiin vastakohdat. [8] [9] Viitteet [1] Heinila, K. 2000. Millainen rooli urheilujournalismilla on yhteiskunnassa? Teoksessa M. Miettinen (toim.) Haasteena huomisen hyvinvointi: Miten liikunta lisaa mahdollisuuksia? Liikunnan yhteiskunnallinen perustelu: Tieteellinen katsaus II. Jyvaskyla: Likes, 273–284. [2] Koljonen, K. 2000. Asiamiesten selostuksista ammattilaisten analyyseihin. Helsingin Sanomien urheilujournalismi vuosina 1973–1998. Tampereen yliopisto. Tiedotusopin laitos. Pro gradu -tutkielma. [3] Kolamo, S. 2018. Mediaurheilu – tunnetalouden dynamo. Tampere: Vastapaino. [4] Laine, A. & Turtiainen, R. 2018. Urheilujournalismi vallan vahtikoirana? Tapauskohtaisessa tarkastelussa huippu-urheilun muutostyota kasitteleva uutisointi suomalaisissa sanomalehdissa. Media & Viestinta 41(4), 1. Saatavilla verkossa: https://journal.fi/mediaviestinta/article/view/77461 [5] Parnanen, A. 2020. Suomalainen urheilujournalismi ei tayta sivistystehtavaansa. Journalisti 12.11.2021. Saatavilla verkossa: https://journalisti.fi/nakokulmat/2020/11/nkkulma-suomalainen-urheilujournalismi-ei-tyt-sivistystehtvns/ [6] Pankalainen, S. 2021. Urheilujournalismi ja median muutos: Vahemmalla vaella enemman juttuja useammalle kanavalle. Liikunta & Tiede 58(1), 17–20. Saatavilla verkossa: https://www.lts.fi/liikunta-tiede/artikkelit/urheilujournalismi-ja-median-muutos-vahemmalla-vaella-enemman-juttujauseammalle-kanavalle.html [7] Weedon, G., Wilson, B., Yoon, L. & Lawson, S. 2016. Where’s all the ‘good’ sports journalism? Sports media research, the sociology of sport, and the question of quality sports reporting. International Review for the Sociology of Sport. 53(6), 639–667. doi: 10.1177/1012690216679835 [8] Weedon ym. 2016 [9] ks. myos Laine, A. 2019. Urheilujournalismin puutteet helppo loytaa, mutta laatua vaikea maaritella. Liikunta & Tiede 56(2), 65–66.