Urheilujournalismin pelikentällä

Urheilujournalismin pelikentalla © Jussi Eskola Jarjestaytyneen urheiluliikkeen kanssa jakamansa yhteisen historian vuoksi urheilujournalismin on ollut vaikea pyristella irti maineestaan ”journalismin tavaratalon leluosastona”. Ajat ovat muuttuneet, mutta ammattikuvasta keskusteltaessa urheilutoimittajat joutuvat edelleenkin puolustuskunnalle. Osalta kritiikin esittajista unohtuu pelikentta, jossa urheilutoimittajat tyoskentelevat. Monien urheilutoimittajien ammattietiikkaa maarittaa journalistin ohjeiden sijasta tyonantajan lahetysoikeussalkku. Urheilutuotteet, media ja sponsorit ovat sulautuneet yhdeksi viihdekoneistoksi (ks. Itkonen ym. 2008, 9–11, 69), jossa toimijoiden tavoitteet ovat yhdensuuntaisia. Kun esimerkiksi kaupallinen mediayhtio investoi miljoonia tietyn urheilutuotteen lahetysoikeuksiin, journalistiset uutiskriteerit ovat koetuksella. Tuotetta pidetaan nakyvasti esilla, vaikka merkittavaa uutisoitavaa ei olisi. Kyse on osittain liikkuvan kuvan kayttomahdollisuuksista, mutta ennen kaikkea taloudesta. Maksukanavien ja suoratoistopalveluiden kaupan tulisi kayda, jotta investoinnille saadaan katetta. Katsojalukujen tulisi olla korkeita, jotta mainostajat kiinnostuvat tuotteesta. Kuluttajille tuote pyritaan paketoimaan mahdollisimman kiinnostavaksi ja koukuttavaksi. Urheilusuorituksia sopii kritisoida, mutta ei itse tuotetta. Julkisen palvelun ja lehdiston urheilutoimittajilla on enemman journalistista liikkumatilaa, mutta myos Yleisradio osaa hyodyntaa tv-sopimuksensa (ks. Pankalainen 2021) ja iso osa lehdista on tv-toimijoiden kanssa saman mediakonsernin omistuksessa. Ikavista asioista tiedottamista ja kritiikkia ei urheilutoimituksissa enaa kaihdeta, mutta mediatalouden mittarein mietitaan tarkkaan, mita kannattaa tonkia ja millaisista aiheista muodostuu laajoja yleisoja kiinnostavia skuuppeja (ks. Lehtisaari 2021a; Lehtisaari 2021b). © Tomi Hanninen © Pekka Holopainen Raunion (2021) pro gradu -tutkielmassa urheilutoimittajat toteavat varsin yksituumaisesti, etteivat he ja muut urheilutoimijat ole enaa yhteista perhetta. Haastateltavat erottavat nykymenon pahimmasta ”kadestasyontiajasta” 1970-luvulta 2000-luvun alkuun. Eras toimittaja kuvailee, kuinka urheilujournalismissa ”ei ole mitaan yhteista asiaa enaa” ja toinen huomauttaa ammatinkuvastaan, etta ”ei tanne ole kavereita tultu hakemaan.” (Emt.) Yksiloihin kohdistuvaa suorituskritiikkia urheilujournalismi sisaltaakin runsaasti, mutta tutkijat ovat osoittaneet, etta valtarakenteisiin pureutuva yhteiskuntakriittinen urheilujournalismi on vahaista ja tutkivaa journalismia harjoitetaan harvoin (ks. esim. Kolamo 2018, 233; Laine & Turtiainen 2018). Urheilujournalismin uusi ja vanha olivat tormayskurssilla, kun Urheilulehdessa ilmestyi marraskuussa 2018 freelancer Marika Lehdon artikkeli menestyneen voimisteluvalmentajan Titta Heikkilan kyseenalaisista valmennusmetodeista. Urheilutoimittajain Liiton silloisen puheenjohtajan, urheilujournalismista tohtoriksi vaitelleen Kalle Virtapohjan ensireaktio mediakohuun oli Heikkilaa puolusteleva ja taman meriitteja korostava. Urheilulehden entinen uutispaallikko Mikko Marttinen totesi Virtapohjan kommenttien olleen ”vanhan liiton korahduksia”, silla uusi sukupolvi ”lahestyy urheilua ihan eri kulmasta.” Virtapohja pahoitteli myohemmin kantojaan liian nopeiksi johtopaatoksiksi, jotka perustuivat puutteelliseen tietoon artikkelin journalistisesta prosessista. (Honkonen 2019.) Urheilutoimittajia on usein kritisoitu liian laheisista suhteista pelikentan muihin toimijoihin, esimerkiksi urheilijoihin, valmentajiin ja urheilujohtajiin (ks. Koljonen 2000; Laine 2011; Laine & Turtiainen 2018; Turtiainen 2012, 18). Mediatutkijat Antti Laine ja Riikka Turtiainen (2018) kiinnittivat tapauskohtaisessa tutkimuksessa huomionsa suomalaisen sanomalehdiston uutisointiin Olympiakomitean asettaman Huippu-urheilun Muutosryhman (HuMu) tyosta. Ryhman toiminta heratti julkista hammennysta, mutta toimittajien kynailemia kyseenalaistavia juttuja julkaistiin lehdissa vahan ja nekin vasta kuukausia ryhman aikaansaannoksia dokumentoineen loppuraportin julkistuksen jalkeen – kun tyon epakohtia oli ensin paljastettu muiden toimesta. Kriittisimpia juttuja olivat lukijoiden ja muiden toimitusten ulkopuolisten henkiloiden mielipidekirjoitukset. Tapaus osoitti suomalaiset sanomalehdet hampaattomiksi urheiluvallan vahtikoiriksi. (Laine & Turtiainen 2018.) Urheilulehden ja Elmon monivuotinen paatoimittaja Jukka Ronka ennusti viime vuosikymmenen puolivalissa, etta 2020-luvulla urheilujutuissa yhdistyisivat ”korkealaatuinen journalismi” ja ”syvalla elaminen” (Pohjola 2015). Suomalaisen urheilujournalismin kasitys raportoinnin kohteestaan on kieltamatta nykyisin realistisempi ja tyoote journalistisempi kuin aiemmin. Hyva niin. Huippu-urheilun moraalittomuus ja urheiluorganisaatioita ravistelleet skandaalit ovat kehittaneet urheilujournalismin laatua (ks. esim. Koljonen & Heikkila 2002; Laine & Turtiainen 2018). © Jussi Eskola © Jussi Eskola Urheilutoimittajat kuitenkin harvemmin operoivat yhteiskuntakriittisen urheilukeskustelun eturintamassa. Haaga-Helian ammattikorkeakoulun urheilujournalismin lehtori Esko Hatunen on antanut osuvan esimerkin: ”Edelleenkin nakee, etta joku taysin urheilun ulkopuolinen toimittaja tai taho tekee niita juttuja. Esim. Ylen sisalla MOT-ohjelma kasittelee urheiluun liittyvia asioita, joista Yle Urheilulla ei ole mitaan hajua” (Lindgren & Sihvonen, Yle Puhe 26.5.2017). Urheilutoimituksissa muiden alustamia puheenaiheita kylla sitten jatketaan ja kantaa otetaan. Kritiikin ei myoskaan haluta hairitsevan itse paaasiaa. Osoitukseksi soveltuu vaikkapa se, etta urheilun vaikutusvaltaisia katto-organisaatioita dyykataan kuin roska-astioita paljon ahkerammin kuin ennen, mutta kaikki haiseva jate unohtuu silla hetkella, kun vaikkapa jalkapallon MM-kisat vihelletaan kayntiin (Kolamo 2018, 231–234). Alustus on tehty ja luettavaa Urheilujournalismin pelikentalla riittaa. Alateemoja on kaksi: urheilujournalismi ja urheilun toimijat seka urheilujournalismin asema ja ominaispiirteet.