Urheilun sankarit ja konnat
Kuten erilaisissa mytologioissa, saduissa, taruissa ja modernissa populaarikulttuurissa, myös urheilussa sankarit koetaan hyvien ja terveiden arvojen sanansaattajiksi, jonkin suuremman puolesta taisteleviksi poikkeusyksilöiksi. Toiseen ääripäähän sijoittuvat urheilunormistosta piittaamattomat konnat. Molemmilla on paikkansa urheilumediassa, sillä yksi urheilujournalistisen draaman peruselementeistä on vastakkainasettelu.
Suomen ensimmäinen “urheilujournalismin tohtori”, vuonna 1998 otsikolla ‘Sankareiden salaisuudet: journalistinen draama suomalaista urheilusankaria synnyttämässä’ väitellyt Kalle Virtapohja kuvailee, kuinka urheilu itsessään on draamaa siinä missä vaikkapa teatteri. Esiripun noustessa lavalle astelevat urheilijat – toiset näytelmän pääosassa, toiset sivuosassa, esimerkiksi valmentajien ja tuomareiden kanssa. Yleisö seuraa draamaa vahvasti juonenkäänteisiin eläytyen. Dramaturgiaan representaatioiden muodossa osallistuva urheilujournalismi palvelee näytelmän seuraajia. Se toimii draaman tulkkina ja tekijänä kertoen yleisölle, mitä tapahtui ja kenelle, miksi ja kenen ansiosta? (Ks. esim. Virtapohja 1998; 2000.)
Urheilusankaruudesta on väitellyt myös Mika Elovaara. Hänen mukaansa sankaruus ei ole enää 2000-luvulla niin kollektiivisesti ja nationalistisesti rakentunutta kuin ennen. Ihmiset valitsevat sankarinsa yhä enemmän juuri heitä itseään resonoivien piirteiden perusteella. Elovaaran luonnehdinnat siitä, että nykysankareissa ihaillaan inhimillisyyttä, tietynlaista särmää ja omaperäisyyttä, pitävät edelleen hyvin paikkansa. (Elovaara 2007.) Suomalaisurheilijoista esimerkeiksi soveltuvat muun muassa Kimi Räikkönen, Eva Wahlström ja Iivo Niskanen.
Urheilunäytelmissä matka sankarista konnaksi on poikkeuksellisen lyhyt. Media saattaa aikansa lähes palvoa tiettyä urheilijaa – kunnes tulkitsee tämän syyllistyvän maanpetokseen verrattavaan tekoon. Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen dopingskandaalin pyörteissä urheilutoimittajat kävivät tästä käytännön korkeakoulun. Ensin seitsemäs taivas, sitten kansakuntaa kohdannut kollektiivinen sokki ja lopuksi vuosikausia jatkunut syyllisten etsintä. Bror-Erik ”Bubi” Wallenius varmasti ennakoi hieman toisenlaista jälkipuintia, kun hän kisojen miesten takaa-ajoa selostaessaan hehkutti: ”Voi olla, että tätä kilpailua muistellaan parikymmentä vuotta ja pitempäänkin” (Yle TV2 17.2.2001). Vain muutama ihminen tiesi tuossa vaiheessa Jari Isometsän dopingkärystä. Ensimmäisen osan jälkeen johtanut Mika Myllylä ei dopingtestipelossa startannut takaa-ajoon. Neljäntenä olleen Janne Immosen kanssa valmennusjohto oli sopinut sauvan katkaisemisesta ja keskeyttämisestä. Isometsälle asiasta ei kerrottu ja hän hiihti toisena maaliin. Mitalia hän ei koskaan saanut.
Hiihtosankareiden ja ammatillisesti läheisten ihmisten putoaminen korkealta osui 2000-luvun vaihteessa urheilutoimittajia arkaan paikkaan. Urheilujournalismi oli kuin teini, jolle hiihtosuuruuksien käryt tarkoittivat kipeitä henkisiä kasvukipuja. Tästä selvinneenä se kuitenkin käsittelee urheilusankareitaan ja suhdettaan urheilun pimeään puoleen huomattavasti kypsemmin 2020-luvulla.
Uhreitta prosessista ei selvitty. Jo ennen Lahtea hiihtäjä Jari Räsäsen kasvuhormonin käytön tutkiminen ja siitä uutisointi vei silloiselta STT:n toimittajalta Johanna Aatsalo-Salliselta (nyk. Aatsalo) urheilutoimittajan uran ja toi tappouhkauksia. Vielä 1990-luvun lopussa Suomen kansan usko puhtaaseen urheiluun oli järkkymätöntä. Tutkivaa journalistia ei tuntunut uskovan juuri kukaan. Kansalaiset ja jopa monet toimittajakollegat pitivät uutisointia lähes pyhänhäväistyksenä. Hiihtoliitto arvioi sen samankaltaiseksi kunnianloukkaukseksi kuin ruotsalaisten dopingsyytökset Paavo Nurmea kohtaan. Liiton tuolloinen puheenjohtaja Esko Aho kuittasi tutkinnan nationalistiseen sävyyn: ”Suomalainen on syytön, ellei toisin osoiteta.” (Pohjola 2014; ks. myös Vettenniemi 2011.)
Lahden jälkipyykkiä on suomalaisen urheilujournalismin tutkimuksessa pesty useampi koneellinen. Tapahtumat ovat inspiroineet lukuisiin opinnäytetöihin ja tutkimusartikkeleihin. Aiheesta on kirjoitettu myös monia akateemisen maailman ulkopuolelle suunnattuja teoksia. Työssä on kunnostautunut etenkin Vettenniemi (1998; 2010; 2012). Mikäli suomalaisen urheiluhistorian surullisimmasta episodista siis haetaan jotain positiivista – hemohes-testitulosten lisäksi – niin näyttää se johtaneen merkittäviin urheilujournalismin ja -tutkimuksen kehitysaskeliin.
Oja (2019) kuvailee gradussaan, kuinka ’suomalaisen urheilun moraalisäätelyverkosto’ on tuominnut dopingin käyttäjät kärsimään elinkautista urheilun ‘ei-toivottuun eetokseen’. Dopingskandaaleissa koko ei-toivotun eetoksen olemassaolo pyritään kieltämään syyllistämällä, vastuuta siirtämällä sekä rangaistuksia ja seuraamuksia korostamalla. Usein kärynneet urheilijat kuvaillaan uhkana urheilun ’hyvälle kertomukselle’. (Oja 2019, 108–109.) Tällainen herättelee paatuneimmankin romantikon miettimään, onko urheilussa enää 2020-luvulla oikeasti “hyvää” ja “huonoa” eetosta vai ainoastaan yksi, joka hyvässä ja pahassa liikuttaa uskomattomia määriä valtaan, politiikkaan, ympäristöön, rahaan, maineeseen ja viihteeseen kohdistuvia intressejä. Ehkä moderni huippu-urheilu tulee tappelemaan pirujensa kanssa hamaan tappiin – aina vain enemmän, mitä suuremmaksi se kasvaa.
”Vielä kerran korviini kantautuu tuon hiljaisen Tervanevan mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne nyt vastatuulessa viimeisen kerran takaisin, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.” -Mika Myllylä
Sivun kuvat
Useita tulevia NHL-tähtiä sisältänyt Suomen nuorisomaajoukkue villitsi täpötäyden kotiyleisön Kanadaa vastaan pelatussa MM-puolivälierässä Helsingissä 2.1.2016. Jään puolella Sebastian Aho (vas.), Jesse Puljujärvi ja Patrik Laine. Suomi voitti ottelun 6–5 ja juhli lopulta mestaruutta.
Jalkapallon EM-karsintaottelun Suomi–Kreikka jälkitunnelmia Tampereen Ratinassa 9.5.2019. Yleisöä huudattaa etualalla tuttuun tapaan Suomen maalivahti Lukas Hradecky.
Tiedostustilaisuus hiihtäjä Jari Isometsän dopingkärystä Lahdessa 18.2.2001. Vasemmalta alkaen lääkäri Juha-Pekka Turpeinen, valmentajat Antti Leppävuori ja Kari-Pekka Kyrö sekä Jari ja Johanna Isometsä.
Tiedostustilaisuus toisen suomalaishiihtäjän dopingkärystä Lahdessa 25.2.2001. Seuraavana päivänä varmistui, että kyseinen hiihtäjä oli Janne Immonen. Vasemmalla lääkäri Jorma Hyytiä, keskellä hiihtoliiton puheenjohtaja Paavo M. Petäjä ja oikealla tulkki Edo Kelter.
Suomen olympiajoukkueen tiedotustilaisuus Martti Vainion dopingkärystä Los Angelesin olympialaisissa 11. elokuuta 1984. Vasemmalta alkaen kuvassa Suomen Urheiluliiton valmennuspäällikkö Antti Lanamäki, Suomen joukkueen johtajat Carl-Olof Homén ja Matti Ahde, Martti Vainio, Suomen Olympiakomitean valmennuspäällikkö Kalevi Tuominen, yleisurheilujoukkueen johtaja Tapani Ilkka ja lääkäri Pekka Peltokallio.