Urheilutoimittajat ja heidän työnsä
Urheilutoimittajien ammattikunta on voimakkaasti eriytynyttä. Joukossa on muun muassa urheilutuotteiden kiinnostavuutta lisääviä sujuvasanaisia ruutukasvoja, 24/7-mediayhteiskunnan vaatimusten mukaisesti koukuttavien klikkien ja tiiviiden tekstien tykittäjiä sekä pintaa syvemmälle pureutuvia journalisteja. Mediatalon investoinnit raamittavat monien työnkuvaa. Klikkaukset, katsojaluvut ja somessa käynnistyneiden keskustelujen vilkkaus kertovat, miten on suositeltavaa toimia.
Tämä pääteema jäsentyy neljään alateemaan, jotka ovat urheilutoimittajat, urheilutoimittajien työnkuva, naiset urheilutoimittajina sekä urheilukuvaus ja kuva-analyysit. Juttumäärissä mitattuna pääteema on selvästi suurin, sillä urheilutoimittajista ja heidän työnkuvastaan on julkaistu runsaasti juttuja, etenkin Urheilutoimittajain Liiton jäsenlehti Fair Playssä. Lehden antia on esimerkiksi jo vuosikymmenien ajan ollut ”Yksi meistä” -juttusarja, jossa esitellään liiton jäseniä.
Urheilu on suosituimpia populaarikulttuurin muotoja, mikä on tehnyt useista urheilutoimittajista ja -selostajista kansallisesti tunnettuja hahmoja. Esimerkiksi Martti Jukolan, Pekka Tiilikaisen ja Paavo Noposen kaltaiset alan pioneerit lukeutuivat aikansa tunnetuimpiin ja suosituimpiin suomalaisiin. Tämä välittyy muun muassa Arto Terosen ja Jouko Vuolteen kerronnasta legendojen hautojen äärellä Yleisradion tuottamassa Kiveen hakatut -sarjassa (Kiveen hakatut, Yle Puhe 9.1.2007; 17.7.2011; 1.8.2017).
Raimo ”Höyry” Häyrinen sai vuosina 1977–1990 yleisöäänestyksessä Telvis-patsaan parhaasta radioäänestä ennätykselliset 13 kertaa (Laine & Itkonen 2009). Bror-Erik ”Bubi” Walleniuksen selostuksista on paikannettu ”bubismeja” ja hänen mukaansa nimettiin Olympiastadionilla liidellyt, Suomi–Belgia-jalkapallomaaottelun vuonna 2007 keskeyttänyt, huuhkaja.
Antero Mertarannan ”Ihanaa Leijonat Ihanaa”, ”Taivas varjele” ja ”Löikö Mörkö sisään” -lausahdukset ovat päätyneet suosittuihin musiikkikappaleisiin ja Mertaranta itse viihdeohjelmien keulakuvaksi. YouTubesta löytyy kokoelma nykyselostajien klassikkoja, esimerkiksi Tuomas Virkkusen ”Pedron tarina”. Urheilutoimittajien tunnettavuudesta kertoo sekin, että osan maneerit ovat innoittaneet television sketsisarjojen tekijöitä. Esimerkiksi Pirkka-Pekka Peteliuksen roolihahmoista löytyivät 1990-luvulla niin Kari Mänty kuin Juha Jokinenkin. Yleisradion nykyinen urheilukasvo Riku Salminen on pilke silmäkulmassa verrannut itseään Heikki Silvennoisen esittämään Mauno Ahosen hahmoon legendaarisessa Kummeli-sarjassa.
Kilpailu urheilu-uutisoinnissa on digiaikana kiristynyt huimasti. Ammattitoimittajien ohella urheilusta uutisoivat nykyisin esimerkiksi urheiluseurat, -organisaatiot ja -tapahtumat, vapaaehtoispohjalta operoivat lajikohtaiset erikoissivustot sekä urheilijat. Samalla urheilutoimittajien ammatilliset vaatimukset ovat kasvaneet. Aikaa on rajallisesti ja raportoitavaa runsaasti. Kuten urheilujournalismia tutkinut ja pitkän uran toimittajana tehnyt Seppo Pänkäläinen (2021) esittää, mediatalouden puristuksissa urheilutoimitukset kutistuvat ja vähemmällä väellä pitää pystyä tuottamaan juttuja useammalle eri kanavalle. Ammatillisen osaamisen alueet ovat lähentyneet toisiaan monimediatuotannossa. Siinä missä esimerkiksi sanomalehtitoimittajalle riitti aiemmin jutun laatiminen seuraavan päivän lehteen, nykyisin pitää sen lisäksi kyetä digijulkaisemiseen: videoreportaaseja ja podcasteja verkkoon sekä vuorovaikutusta kuluttajien kanssa somessa. (Ks. Pänkäläinen 2021.)
Valtaosa urheilutoimittajien tuotoksista käsittelee vammattomien aikuisten huippu-urheilua. Lapsi-, nuoriso- tai senioriurheiluun tartutaan harvoin. Paraurheilun uutisointi on lisääntynyt, mutta keskittyy suurtapahtumiin ja erityisesti julkisen palvelun kanaville. Muista liikuntakulttuurin alueista uutisoidaan niukalti. Eniten näkyvyyttä saavat miesten palloilulajit, hiihdon ja yleisurheilun kaltaiset perinnelajit sekä moottoriurheilu. Lajivalikoima heijastelee kansallisia arvostuksia, joista löytyy tietoa esimerkiksi sponsoroinnin ja viestinnän tutkimusyritys Sponsor Insightin vuosittain toteuttamasta Sponsor Navigator -tutkimuksesta. Urheilumedia uutisoi siitä, mikä myy.
Alateemoihin naiset urheilutoimittajina sekä urheilukuvaus ja kuva-analyysit sijoittuvia juttuja on julkaistu vain muutamia kymmeniä, mutta niiden tutkimuksellista antia ei pidä väheksyä. Urheilujournalismi oli pitkään varsin miesvaltaista. Miehet julkaisivat juttuja miesurheilusta miesvaltaiselle lukijakunnalle. Vuosikymmeniä vieri ennen kuin urheilutoimituksiin palkattiin naistoimittajia. Ensimmäiseksi suomalaiseksi naisurheilutoimittajaksi on nimetty naisvoimistelu ja -urheiluvaikuttajana parhaiten tunnettu Anni Collan (Arponen 1991). Merkittävimmät 1900-luvun jälkipuoliskon tienraivaajat olivat Reetta Meriläinen ja Riitta Vihavainen, joiden urat alkoivat 1970- ja 1980-luvuilla (ks. Hannula 2015). Jaana Vieno nimitettiin ensimmäisenä naisena Suomessa urheilutoimituksen esimieheksi Länsi-Suomi-lehteen vuonna 1998. Ensimmäisenä naisena vuoden urheilutoimittajaksi valittiin Kaija Yliniemi (2010). Sittemmin kunnian on saanut myös Johanna Nordling (2014).
Urheilulähetyksiin ja -studioihin on 2000-luvulla vakiintunut Kristiina Kekäläisen, Laura Arffmanin, Petra Mannerin ja Mervi Kallion kaltaisia ammattilaisia. Urheiluselostuksessa naispioneereja ovat olleet Sari Sirkkiä-Jarva, Riikka Smolander-Slotte ja Nina Vanhatalo. Yleisesti ottaen selostuskoppi kuitenkin on säilynyt miehisenä linnakkeena jo pitkään – tai ainakin pidempään kuin muut urheilun media-alat.
Urheilukuvilla on merkittävä sijansa suomalaisessa liikunta- ja urheilukulttuurissa. Kuvilla herätetään katsojan kiinnostus ja niihin latautuu suuria tunteita. Hyvä esimerkki on valokuvaaja Hannes Heikuran hiihtäjäikoni Mika Myllylän suoharjoituksesta Haapajärvellä ikuistama Loputon tuska, joka valittiin vuoden 1997 lehtikuvaksi. Tunnetuimpia suomalaisia urheiluun keskittyviä valokuvaajia ovat Juha Tamminen, Jukka Rautio, Vesa Koivunen ja Jussi Eskola.
Urheilukuvat ovat läpi historian representoineet ihanneruumista, luoneet sankarikulttia ja olleet nuorille harrastajille ensimmäinen kosketuspinta idoleihinsa (Rantala 2011). Lehdistössä kuvien osuus on suuri. Esimerkiksi painetun sanomalehden urheilu-uutisoinnin muutosta tutkineet Laine ja Kotilainen (2020) havaitsivat kuvien osuuden olleen Iltalehden Calgaryn 1988 aineistossa 46 prosenttia ja Pyeongchangin 2018 aineistossa yli puolet kaikesta lehden olympiauutisoinnista. Digiaikana, erityisesti sosiaalisessa mediassa, kuvien merkitys on korostunut.
Urheiluvalokuvaamisesta kirjan laatinut Vesa Koivunen (2013) harmittelee alan yhtä vallitsevaa trendiä: kiirettä. Ei ole tavatonta, että kuvaaja ehtii olla urheilutapahtumassa paikalla vain murto-osan sen kestosta. Lisäksi vakituisia urheilukuvaajia on urheilutoimitusten palkkalistoilla enää vähän. Samalla freelancereiden palkkataso on pudonnut merkittävästi. (Heimo 2021.) Alan polkuhinnoittelusta on kritisoitu etenkin All Over Pressiä (AOP), jonka bisnesmalli on yksinkertainen: kuvaajat lataavat otoksensa itse sen palvelimille, ja yritys myy niitä eteenpäin mediataloille rahaa vastaan – kuitaten itselleen suuremman summan kuin itse kuvaaja. Pelkona kuitenkin on, että urheilukuvauksen taso laskee, kun kuvauksesta tulee ammatin sijaan harrastus. (Haapalainen 2017.)
Sivun kuvat
C Moren formulakasvo Mervi Kallio gridillä haastattelemassa Ferrarin tallihenkilökuntaa.
Selostajalegenda Bror-Erik ”Bubi” Wallenius liitelee huuhkajaa mukaillen Helsingin olympiastadionin lehtereillä joulukuussa 2013.
Ylen urheilulähetyksistä tutuksi tulleet Inka Henelius ja Riku Riihilahti Urheilugaalan juontotehtävissä Helsingissä 18.1.2018.
Hymyssä suin Ylen alppihiihtolähetyksien ”äänet”, selostaja Nina Vanhatalo ja kommentaattori Kalle Palander.
Suojuoksu. Mika Myllylä, Haapajärvi, Suomi, 1997.